kohtaamisia peilissä

Olen tunnustanut valtavan ison asian.
Itselleni itsestäni sekä muille elämästäni.

Yksi syy masennukseen löytyy syyllisyydentunteesta. (Joka sairauden myötä lisääntyi ja näinpä ympyrä oli valmis).
En uskaltanut kertoa totuutta itsestäni ja tunteistani. En uskaltanut perääntyä avioliitosta johon sitouduin paha ja jo valmiiksi katuva tunne vatsanpohjassa.
En uskaltanut tunnustaa rakkauttani sille kenelle se kuului, vaan tartuin kiinni lähimpään käteeni sopivaan käteen ja yritin siirtää sen kaiken tähän.

Pahinta tässä on se, että luulin tekeväni oikein.
Olin varma, että pystyisin onneen jos tarpeeksi haluaisin. Olin varma, että jos en puhu enkä tunnusta sydämeni ääntä, se katoaisi tai muuttuisi vaimoni omaksi.
Se ei koskaan muuttunut eikä se voisi koskaan muuttua.

Olin jo rakastunut. Minulla oli ne haaveet johonkin toiseen, mutta yritin väkisin sovittaa ne uusille kasvoille. Tätä olen katunut.

Niin paljon surua, epätoivoa, kipua. Kaikki vain siksi, että minä pelkäsin.

Nyt en osaa kohdata noita kasvoja, joille vääristin itsekkäässä valheellisessa tilassani ilmeeksi tuskaisia kurttuja. Tein paljon pahaa tarkoittaen jollain kierolla tapaa pelkkää hyvää.

Nyt se on sanottu. Totuus. Kaikesta.
Sillä tuskin on merkitystä, en ole varma kuinka vakavissaan minua edes on otettu.
Yleinen ajatus tuntuu olevan, että yritän nyt tällä pakoilla jotain muuta.
Niin moni tuntuu tietävän miltä minusta tuntuu tai mitä ajattelen.

Tässä on teille totuus vielä kerran:
Minä valehtelin vaimolleni omissa häissäni, oman perheeni edessä.
Minä en halunnut elää lopun elämääni hänen kanssaan. Sen olisin halunnut sanoa..