sumu peittää maiseman pispalassa

Masentava päivä.
Viime aikoina on ollut poikkeuksellisen paljon niitä toisenlaisia päiviä.
Johtuiko se sitten auringosta, kuka ties, mutta olen ajoittain jopa ollut stressaamatta . Näin sateella mieli laskeutuu taas jonnekin lattianrakoon eikä meinaa saada itseään hereille.

Hereille mistä? Kun ei ole aikoihin oikein nukkunutkaan.
Tämä olo ei tunnu unelta kuten elämäni tähän saakka.
Väsyneen mielen henkinen oksennustauti piinaa.

Lääkäri kehoitti hakemaan apteekista rauhoittavia lääkkeitä.
Kavahdin kun kuuntelin hänen puheitaan siitä, miten juuri nämä lääkkeet aiheuttavat helposti riippuvuutta ja juuri siksi minun on oltava varovainen määrätessäni itselleni joka iltaista annosta.
"Juu, näistähän keskustellaan paljon ja puhutaan ongelma-pillereinä, mutta ei näissä vaaraa ole jos et vain ota joka ilta yli viikon ajan. Joku tosin voi tulla riippuvaiseksi jo viikossa."

Ehkä jätän syömättä ja yritän sinnikkäästi hiljentää pääni ja nukkua muilla keinoin.

hullut päivät

Mihin aika menee?

En ymmärrä. Kohta on jo toukokuu.
Onko tänä keväänä kenties tapahtunutkin jotain?
Onko maailma mennyt eteenpäin?

Minun aikani ei liiku.
Sitä ei tule mistään, eikä se mene mihinkään.
Olen tilassa jossa ei virtaa eikä tuule. Kellun eilisissä ja huomisissa, pyörittelen nykyhetkiä ja tulevaisuuksia sormissani.
En enää tiedä mitkä ovat muistojani, mitkä unelmia.
Olenko hereillä vai näenkö unta.

Ruumiini ei ole nukkunut lukuisiin öihin.
Mikä siihen auttaa?

päässä hulinoi

Tervehdys.

En ole taas muutamaan päivään tiennyt mitä kirjoittaa.
Tuskin olisin ehtinytkään, muutaman päivän nimittäin ollut aikamoinen vauhti päällä.

Aurinko ja ystävien seura tekee toki ihmeitä.
Mutta onkohan se pelkästään sitä?

Olen nimittäin mitä luultavimmin maanis-debressiivinen ja historia osoittaa, että syvimmän masennuskuopan jälkeen pääni alkaa kääntyä ylikierrosten puolelle.
Asiat jää käymättä läpi ja pysähtyminen on mahdotonta.

Sitä saattaa ajatella, että hyvähän se on jos masennus väistyy ja maailma alkaa jälleen kiinnostaa. Mutta en minä edelleenkään tunne mitään.
Kaikki on niin liioiteltua ja yhdentekevää.
En pysty enkä halua keskittyä oikeisiin asioihin.

Tavaroille saattaa löytyä helpommin järjestys ja paikkansa, eikä tiski kasaannu altaaseen mutta ihmistä en näe edelleenkään.
Vaimostani toivon enemmän ystävää kuin kumppania, koska silloin pääsen kenties helpommalla?

Miten ihmeessä saisin asiat normaaliin valoon, sille kultaiselle keskitielle?

lääkehoito

Kertokaapa mielipiteitänne lääkehoidosta.

(tiedän että olette siellä, laskuri rullaa vaikka kukaan ei sano mitään)

hitaasti mutta varmasti?

Kävin tänään lääkärin vastaanotolla kertaamassa oireitani.
Sain kuukauden sairasloman ja lähetteen tampereen mielenterveystoimeen.
Tai mikä se nyt onkaan.

Eli asiat tuntuisi etenevän sillä saralla.

Sain pitkän selityksen erilaisista lääkehoidoista ja se kuulosti kamalalle.
Lääkkeitä lääkkeiden päälle. Toinen korvaamaan toisen sivuvaikutuksia.
Ei, en siihen lähde.

Uskon, että jo pelkästään tämä kuukauden loma auttaa.
Saan aikaa rauhassa ajatella ja käydä läpi elämäni yksityiskohtia ilman, että energiaa vie mikään ylimääräinen. Kuten tapauksessani opiskelu on vienyt.
Rahahuolet vielä enemmän, mutta uskon niidenkin lutviutuvan.

Toivoisin nyt täsmällisempää unirytmiä sekä ruokahalua.
Viime yö meni pyöriessä levottomana ja sitä edellinen unettomana aamu kuuteen saakka.
Mulla on nälkä mutten osaa syödä. Oksettaa.

Miten ihmeessä aikuinen ihminen voi unohtaa elämän perusasiat?
Hengittäminenkin onnistuu juuri ja juuri.

tyhjiössä

Ensiksi haluan sanoa, että tämän blogin ylläpitäminen ja ajatusten julkilausuminen on yhtälailla pelottavaa kuin myös helpottavaa.
Blogilla on 3 listattua seuraajaa, kaikki hyviä ystäviäni, sekä oletan tätä kurkistelevan myös muutamien joita ei listassa näy.
Kiitos mielenkiinnostanne. On rohkeaa myös teiltä suostua katsomaan minua sellaisena kuin olen,
kaikkine varjoineni.

Oli se sitten silkasta uteliaisuudesta tai rakkaudellisista syistä.

Tänään on ollut harmaa päivä.
Ulkona ilma ei ole ruma eikä kaunis. Se on raikas ja ahdistava yhtäaikaa.
Kävelin koiran kanssa kaksi tuntia pitkin ja poikin pispalaa, yritin kasata tätä päivää jotta osaisin jotain siitä kirjoittaa.
Pääni on lähinnä väsynyt ja turta.

Nukuin liian pitkään ja roikuin unessa, joka oli ahdistava sekä aggressiivinen.
Siinä tapahtui asioita, jotka ovat olemassa tässä todellisuudessa, joiden pelkään toteutuvan.
Kammosin eniten kuitenkin itseäni. Omia reaktioitani ja tunteitani.
Olin järjettömän vihainen, epätoivoinen, tukossa.
Huusin huutamistani. Se ei auttanut, mutten osannut muutakaan.
Ainoa hyvä ja kirkas asia, jota hamusin epätoivoisesti lähelleni, oli aina ikkunoiden tai ovien takana. Aina näkyvillä muttei läsnä.

Vaikeinta tällaisten unien jälkeen on herätä päivään ilman, että se ahdistus roikkuisi mukana iltaan asti. Ikään kuin se kaikki olisi tapahtunut ja minun olisi vain kannettava sen seuraukset.
Se ei lakkaa puristamasta rintakehääni.
Tänään vain sen tukahduttava ote on todellista.

Tällainen väsymys ja ahdistus synnyttää uusia piirteitä minussa joita en voi sietää.
Ärtyneisyyden, hermostuneisuuden, äkkipikaisuuden.
Tuntuu kuin koko maailma olisi kaikessa rumuudessaan vain vihan arvoinen.
Pienikin vastoinkäyminen on liikaa ja tuntuu ylivoimaiselta.
Myös siksi tällainen päivä kuuluu viettää yksin. Jottei kukaan joutuisi osaksi siitä hirviöstä joka minussa on herännyt. Vittumaisuuden ruumiillistuma.
Samalla kun ajattelen, ettei maailmassa ole mitään rakastettavaa ja kaunista, ymmärrän että se rumuus kumpuaa minusta itsestäni.
Haluaisin nähdä kuten ennen.

Haluaisin olla täynnä valoa.

ongelman myöntäminen

Olen virallisesti masentunut.
Oikeasti sitä on kestänyt jo kauan, sanoisin että yli kaksi vuotta.
Mutta nyt siitä on tullut todellista kun on ääneen myöntänyt ahdinkonsa ja avun tarpeensa.

Joillekin se saattoi tulla yllätyksenä, kun taas toisille helpotuksena, että asioille alkaisi vihdoin kehittyä nimiä ja muotoja. Ongelma on nyt nimetty ja sen voi ratkaista.
Vai voiko?

Olen käynyt tämän läpi aikaisemminkin. Olin parikymppinen tuolloin.
Oikeastaan sitä kesti silloinkin useita vuosia, kenties jo varhaisteini-iästä alkaen.
En vain osaa hahmottaa sen kokonaisuutta.
Milloin se oikeasti alkoi? Olisiko siinä ollut silloin jotain, mikä olisi voinut tapahtua tälläkin kertaa? Jokin yhteinen alkuräjähdys.

En ole ajatellut olevani erityisen itsekriittinen ihminen tai helposti murrettavissa.
En usko pelkääväni rakkautta sen kummassakaan virtaussuunnassa.
Arvostan avoimuutta ja ihmisläheisyyttä.

Silti tämä sairaus on muuttanut tämän kaiken, muuttanut minut ja maailmani jonkun muun näköiseksi. Miten se pääsi minuun ja mikä sitä ruokkii?
Tällä kertaa se ei ole päihteiden käyttö, ei huono ruokavalio, ei yksinäisyys.
Totta puhuakseni elämässäni on kaikki hyvin.
Minulla on tuoreehko avioliitto, ihana ja kaunis koti upealla sijainnilla, erittäin ihania ystäviä, läheinen ja lämmin perhe, opiskelupaikka.

Tai ainakin oli ennen masennusta.
Avioliittoni on kariutumispisteessä, kodinhoito on osaltani rempallaan ja kohta puuttuu koko koti jos ero tulee. Ystäviltäni olen vahingossa ja myös tietoisesti etääntynyt, eikä perheenikään tiedä enää todellisia kuulumisiani. Mahdollisuuteni valmistua nykyisestä koulustani olen jo menettänyt.

Haluaisin tietää ja ymmärtää itseäni sen verran, että saisin vastauksen.
Miksi mikään ei enää tunnu miltään, miksi en osaa tai aina edes halua pitää kiinni saavuttamastani onnesta ja asioista, elämän ojentamista palkinnoista?

Yritän saada terapiaa itselleni.
Lääkehoitoihin en suostu. On vaikea kuvitella, että ongelma olisi kemiallisesti korjattavissa.
En halua kätkeä tunteitani, haluan tietää mistä ne syntyvät ja näin kontrolloida niitä.
Olen pohtinut sairauteni älyllisesti aika pitkälle, näen sen kokonaisuutena ja kykenen sen purkamaan osiinkin, mutta en pysty tuntemaan.

Tarvitsen tunteita.

Synnytin tämän blogin sillä ajatuksella, että tämä herättäisi keskustelua.
Kysymyksiä, joita en itse ole huomannut kysyä.
Näkökulmia, lähestymistapoja.

Tarvitsen sinun kykyäsi ajatella.