Välikatsaus ja OHO, ollaanko me vuodessa 2012?

Kirjoitanpa kun on aikaa.

Ajasta, itseasiassa.

Saatan matkustaa viikossa (päivässäkin kun sille päälle sattuu) vuosia eteen- tahi taaksepäin. Se voipi olla pelottavaakin;
tulla nyt yhtäkkiä lapseksi jälleen. Olenpa myös painiskellut teiniyteni kanssa lukuisia eriä uusiksi. Rakennellut minäkuvaani uudelleen, kuorinut kerros kerrokselta sieluni, egoni, minuuteni, persoonani, roolini ja päämäräni erilleen.

(Ihan totta, menen ikään kuin pois päältä, matkustan ajassa ja heräilen sitten missä sattuu. )

Jossain kohtaa elämäni aikajanaa oivalsin kuka olen, ihan pohjia myöten.
Elelin seesteistä, onnellista Mirkan elämää. Sitten se kiepsahti ja olin jo varma, että minut oli imaistu tyystin uuteen kehoon ja tarinaan. Sepä se vasta peloittavaa osaa olla;
koskaan ei tiedä milloin se omin ja tutuin muuttuu ventovieraaksi.

(Jostain syystä en koskaan heräile tästä kohtaa elämääni.)

Oivallusten äärellä tuntuu kuin olisi saanut suuren ajatuksen syliinsä yllättäen.
Kappas! ja valo täyttää mieleni huoneet. Tuli melkein hiki kun pari päivää siivoili päätänsä.
Pari päivää, pari vuotta.. Ja ihan tosi, ei mulla ole käsitystä siitä mihin ne kaksi vuotta meni!
Siinä se on kalenterissa, kyllä, aika monta maanantaita ja viikonloppua.

("Me eletään tulevaisuudessa" sanoo pojat teknologiaa sun muita ihmetellessään.
Ehkäpä juuri siksi aikani katoaa; sitä ei ole vielä ollut nykyhetkissä. Olen siis valveilla tulevaisuudessa?)

Joskus kaiketi kuvailin ääneenkin sitä tilaa johon eksyn masennusteni keskellä.
Se maailma jossa ei tuule eikä ääniä kuule mutta hiljaisuuskaan ei ole läsnä.
Luulenpa etten koskaan päässyt sieltä pois.
Siellä pyörin yksinäni niin kuin kuolleiden sielut elokuvissa.

Enkä osaa sanoa olenko vieläkään samassa maailmassa muiden kanssa.
Mitäpä jos menetinkin järkeni jo? Jospa flippasin (flipeti flip) pahemmin kuin uskoinkaan.

Piiri pieni pyörii vaan, kyydissä minä ja kaikki se häpeä, nolous, ahdistus, katumus ja pahoillaan olon tunne. Tarpeeksi kun pyörii alkaa vatsassa kiertää; tätä soppaa ei vaan saa oksennettua ulos niin kuin marjapuuroja lapsuudessa.

(Uumajan puistossa hiekkalaatikolle btw, iskän ostamassa pilotin nahkarotsissa. Hauskahko hetki herätä!).

Joka tapauksessa elämäntapani muuttukoon, opettelen välistä sylkemään lasiin ja yritän vaihteeksi mennä eteenpäin. Kuten se kuuluisa mummo lumessa.

uusi vuosi

Viimeisestä kirjoituksesta on kulunut aikaa, liiankin kauan luulen.
Hylkäsin myös yksityisen päiväkirjani koska luulin, ettei itselleni puhuminen olisi enää niin tärkeää.

Löysin elämääni viimeisen päivityksen jälkeen paljon hyvää joka täytti jokaisen päiväni hyvänolon tunteella ja onnellisuudella. Ajattelin, että sen myötä kestän huipulla tuulesta huolimatta.
Totuus on, että elän kuitenkin niin voimakkaasti pääni sisällä ettei minun tulisi koskaan lakata kysymästä ja vastaamasta itselleni, ennen kaikkea.
Ehkä tämä on osa syytä siihen, että viime aikoina koen olleeni hukassa.
Hukassa vaikka elämäni on oikeasti päivä päivältä paremmin raiteillaan.

Ei minulla ole teemaa tähän tekstiin mitä kirjoitan. Tästä tulee sekavaa oksennusta.

Olen viimein tajunnut suurimman ongelmani. Se on itsekkyys, ylpeys, luottamuksen puute.
Ilman mitään syytä annan rangaistuksia niille jotka uskaltavat minua lähimmäksi.
Sitä en vielä tiedä miksi mutta haluan tietää ja haluan, että se loppuu.

Elämässäni on ihminen, joka antaa minulle paljon itsestään ja paljon hyvää arkeen sekä syytä myös juhlaan. Hänen kanssaan olen ollut vapautuneempi kuin koskaan.
Tuntuu kuin olisin todella löytänyt itseni, seksuaalisuuteni, rohkeuteni ensimmäistä kertaa.
Siitä huolimatta jokin tumma voima minussa haluaa kääntää sen päälaelleen.
Enkö halua hänen välittävän minusta?

Olen myös juonut liikaa ja se myrkyttää päätäni. Alkoholi on ehkä suurin kiroukseni kaikista.
Tämänkin suhteen olen asettanut vaakalaudalle typeryydellä jonka vain viinanpiru voi aiheuttaa.
Se toi minusta esiin persoonan ja tekijän jollaista en todella ole ennen tavannut.
Näin sen enempää kertomatta voin sanoa, että loukkasin sydäntä jota haluaisin vaalia ja helliä.

Haluaisin oppia seisomaan yhdessä näillä jaloilla jotka tunnun löytävän vain itsenäisesti.
Miksi en osaa jakaa?

onnentuulet purjeissa

Tänään tuli voitto työtaistelusta. Melkein olin jo antamassa periksi kun alkoi touhu näyttää niin likaiselta ja epätoivoiselta.
Onneksi mulla oli oikeusapuna väsymätön naarasleijona joka ajoi näädät ahdinkoon ja luovuttamaan minulle sen mikä kuuluikin!

Muutenkin kuuluu hyvää.
Kävin puolentoista viikon pyörähdyksen Hollannissa ja nautin suuresti.
Loma sivistysvaltiossa piristää syksyä kummasti ;)

Varsinkin kun seurana oli ihanat Mikko ja Teija! Mikko lähti jo aikaisemmin ja minä jatkoin Hirmuliskon asuinkaupunkiin Leeuwardeniin. Siellä tulikin sitten uitua alasti kanaalissa ja tanssittua turtles-asussa yökerhossa. Nii'in, Absinth on melkoinen juoma!

Takaisin tympi lähteä osittain myös siksi, että rahat loppuivat ja velkaakin piti ottaa uusien lentojen hankkimiseen eikä täällä scandinaavisessa syyskelissä ole niin kovin herkkua pakertaa taskut tyhjillään vailla auringon valoa.
Suurimmaksi osaksi harmitti kuitenkin se, etten hetkeen taas näe Hirmuliskoa, joka säteilee niin tarttuvaa ja säkenöivää energiaa etten ehkä enää pärjää sitä ilman.
No pärjään toki, mutten halua! :)

Tänään oli koulussa tuottelias päivä. Kyllä se tästä lähtee kunhan päästään oikeisiin hommiin :)

kohti kirkkautta vaikka lannistajia riittää

Kuume verottaa ikävästi energiaa, tuntuu tyhmältä olla pois koulusta kun siellä olis mielekästä tekemistä. Vaan eipä sinne kannata mennä kun pitäis oikeasti kerätä voimia.

Eilen oikeusavustaja soitti ja sanoi että entinen työnantajani oli vastannut kirjeitse.
Nyt hän yrittää väittää, että mun määräaikainen sopimus olisikin ollut "arvioitu projektin mukaan" ja että työt yksinkertaisesti loppuivat. Erikoista. Nyt vaan tarvisin jonkun lisätodisteen siitä, että tämä kyseinen työmaa ei todellakaan ollut valmis sinä päivänä kun minut sieltä pois ajettiin ja se, että olin liikkuva työntekijä. Tein töitä eri kohteissa joita todellakin riittää.
Työparini oli lopettanut samoihin aikoihin omasta halustaan joten sekään ei voi todistaa juuri mitään.
Raivostuttaa tuommoiset näädät! Yrittääköhän se väittää vielä kasvotusten, että mua ei erotettu naaman edessä vihaisena facebook-keskustelua heilutellen vaan siksi, että ei ollut töitä enää tarjolla? Ainakin mulla jäi urakka kesken kun piti käydä reppunsa purkamassa pöydälle ja poistua työmaalta.

Sopimus olisi muutenkin tehty suoraan vakituiseksi ellen olisi lähtenyt kouluun 23.8.
Mitähän töitä se sitten olisi teettänyt jos niitä ei kerta ole?

ei oo pöydässäni enää tilaa vihalle

Alkaa tuntua siltä, että viimeisetkin syyllisyyden ja suuttumuksen muruset on pudonneet jo kuljetuille poluille.

Olen alkanut olla itselleni armollinen ja huomannut rakastavani itseäni liikaa hukatakseni enää hetkeäkään. Täysin puhdas en ole. Ihminen olen.
Siksi en koskaan vapaudu täysin niistä negatiivisista latauksista joita tiettyjen asioiden ajatteleminen aiheuttaa. En siis ajattele niitä liikoja.

Maaseudulla tosiaan viihdyn hyvin. Tänään löysin täältä myös Tamperelaisen kaverin! Betonitöiden perässä muuttivat satakuntaan.

Nyt mulla on myös kitara joten aika kuluu jo senkin parissa, ehkä jopa liiankin hyvin välillä.
Ainaki tähän mennessä Kankaanpää on vaan kasvattanut mun masua, pitäs myös aktivoitua ja pitää kiinni kunnosta jonka ehti töiden aikana saavuttaa, kohta en jaksa enää portaita kiivetä :)

Nyt pitäis olla yrittäjyyskurssilla, mutta olo tuntuu sen verran kuumeiselta etten viitsinyt lähteä.
Ihan hyvä näin!

Ensi viikolla Hollantiin <3

myöhäinen kevät rinnassa

Hihhei!

Tänään on jälleen ollut levoton päivä. Juuri mitään ei siis ole tapahtunut, ollut vaan semmosta naurun ja tuntemusten raipakkaa! En ehkä osaa olla paikoillani, mieli halajaa kokoajan uusiin maisemiin ja tuntuu, että kehokin hamuaa levottomasti jotain.

Tänään oli oikeasti keskittymisvaikeuksia yrittäjyyskurssilla kun mun vieressä istui todella hyväntuoksuinen tyttö :) Olin ihan varma että kohta mää otan sen kädestä kiinni ja työnnän nenän sen niskaan.. Onneksi emme havahtuneet tästä tilanteesta :)

Kaipaisin maailmalle! Reissuihin, seikkailuihin! Merirosvolaivaan kalistelemaan miekkaa ja rommipulloa, kuumailmapallolla runoilemaan pilvien yläpuolelle, hyppykengillä kuuhun huutamaan terveiset teille kaikille!
Yarr!

kohtaamisia peilissä

Olen tunnustanut valtavan ison asian.
Itselleni itsestäni sekä muille elämästäni.

Yksi syy masennukseen löytyy syyllisyydentunteesta. (Joka sairauden myötä lisääntyi ja näinpä ympyrä oli valmis).
En uskaltanut kertoa totuutta itsestäni ja tunteistani. En uskaltanut perääntyä avioliitosta johon sitouduin paha ja jo valmiiksi katuva tunne vatsanpohjassa.
En uskaltanut tunnustaa rakkauttani sille kenelle se kuului, vaan tartuin kiinni lähimpään käteeni sopivaan käteen ja yritin siirtää sen kaiken tähän.

Pahinta tässä on se, että luulin tekeväni oikein.
Olin varma, että pystyisin onneen jos tarpeeksi haluaisin. Olin varma, että jos en puhu enkä tunnusta sydämeni ääntä, se katoaisi tai muuttuisi vaimoni omaksi.
Se ei koskaan muuttunut eikä se voisi koskaan muuttua.

Olin jo rakastunut. Minulla oli ne haaveet johonkin toiseen, mutta yritin väkisin sovittaa ne uusille kasvoille. Tätä olen katunut.

Niin paljon surua, epätoivoa, kipua. Kaikki vain siksi, että minä pelkäsin.

Nyt en osaa kohdata noita kasvoja, joille vääristin itsekkäässä valheellisessa tilassani ilmeeksi tuskaisia kurttuja. Tein paljon pahaa tarkoittaen jollain kierolla tapaa pelkkää hyvää.

Nyt se on sanottu. Totuus. Kaikesta.
Sillä tuskin on merkitystä, en ole varma kuinka vakavissaan minua edes on otettu.
Yleinen ajatus tuntuu olevan, että yritän nyt tällä pakoilla jotain muuta.
Niin moni tuntuu tietävän miltä minusta tuntuu tai mitä ajattelen.

Tässä on teille totuus vielä kerran:
Minä valehtelin vaimolleni omissa häissäni, oman perheeni edessä.
Minä en halunnut elää lopun elämääni hänen kanssaan. Sen olisin halunnut sanoa..