Välikatsaus ja OHO, ollaanko me vuodessa 2012?

Kirjoitanpa kun on aikaa.

Ajasta, itseasiassa.

Saatan matkustaa viikossa (päivässäkin kun sille päälle sattuu) vuosia eteen- tahi taaksepäin. Se voipi olla pelottavaakin;
tulla nyt yhtäkkiä lapseksi jälleen. Olenpa myös painiskellut teiniyteni kanssa lukuisia eriä uusiksi. Rakennellut minäkuvaani uudelleen, kuorinut kerros kerrokselta sieluni, egoni, minuuteni, persoonani, roolini ja päämäräni erilleen.

(Ihan totta, menen ikään kuin pois päältä, matkustan ajassa ja heräilen sitten missä sattuu. )

Jossain kohtaa elämäni aikajanaa oivalsin kuka olen, ihan pohjia myöten.
Elelin seesteistä, onnellista Mirkan elämää. Sitten se kiepsahti ja olin jo varma, että minut oli imaistu tyystin uuteen kehoon ja tarinaan. Sepä se vasta peloittavaa osaa olla;
koskaan ei tiedä milloin se omin ja tutuin muuttuu ventovieraaksi.

(Jostain syystä en koskaan heräile tästä kohtaa elämääni.)

Oivallusten äärellä tuntuu kuin olisi saanut suuren ajatuksen syliinsä yllättäen.
Kappas! ja valo täyttää mieleni huoneet. Tuli melkein hiki kun pari päivää siivoili päätänsä.
Pari päivää, pari vuotta.. Ja ihan tosi, ei mulla ole käsitystä siitä mihin ne kaksi vuotta meni!
Siinä se on kalenterissa, kyllä, aika monta maanantaita ja viikonloppua.

("Me eletään tulevaisuudessa" sanoo pojat teknologiaa sun muita ihmetellessään.
Ehkäpä juuri siksi aikani katoaa; sitä ei ole vielä ollut nykyhetkissä. Olen siis valveilla tulevaisuudessa?)

Joskus kaiketi kuvailin ääneenkin sitä tilaa johon eksyn masennusteni keskellä.
Se maailma jossa ei tuule eikä ääniä kuule mutta hiljaisuuskaan ei ole läsnä.
Luulenpa etten koskaan päässyt sieltä pois.
Siellä pyörin yksinäni niin kuin kuolleiden sielut elokuvissa.

Enkä osaa sanoa olenko vieläkään samassa maailmassa muiden kanssa.
Mitäpä jos menetinkin järkeni jo? Jospa flippasin (flipeti flip) pahemmin kuin uskoinkaan.

Piiri pieni pyörii vaan, kyydissä minä ja kaikki se häpeä, nolous, ahdistus, katumus ja pahoillaan olon tunne. Tarpeeksi kun pyörii alkaa vatsassa kiertää; tätä soppaa ei vaan saa oksennettua ulos niin kuin marjapuuroja lapsuudessa.

(Uumajan puistossa hiekkalaatikolle btw, iskän ostamassa pilotin nahkarotsissa. Hauskahko hetki herätä!).

Joka tapauksessa elämäntapani muuttukoon, opettelen välistä sylkemään lasiin ja yritän vaihteeksi mennä eteenpäin. Kuten se kuuluisa mummo lumessa.