kuulumisia

Alan olla aika valmis.

Tähän mennessä varmaan kaikki jo tietää uusimmat käänteet Kelan kanssa.
Pakko myöntää, että lannistuttaa.
Vaikka mikään tuollainen ei tuu enää yllätyksenä..

Ei minua enää kiinnosta ottaa osaa yhteiskuntaan, ihan hyvä että tunne on molemminpuolinen ja saan olla täydellisesti irti.
Vapaudelta se ei vielä tunnu mutta ehkä asioiden valoisatkin puolet tulee vielä esille.
Jokaisen pitäisi kuitenkin edes kerran elämässään joutua pärjäämään ilman mitään.
Tulee puhdistettua itsensä, arvot ja asenteet, sekä useimmiten myös koti ylimääräisestä roinasta.

Materialistia minusta löytyy sen verran, että vinyylit ja niiden soittoon tarkoitetut laitteistot jäävät myymättä.
Miten tärkeä on lopulta puhelin? Entäpä tietokone.
Kännykästä luopuminen tuntuu itseasiassa aika helpolta. Se on alkanut jopa ärsyttää minua viime aikoina. Aina tavoitettavissa ja yölläkin pitäisi vastailla viesteihin.

Tietokone on vähän kinkkisempi.
Internet on aikas kätevä ja tärkeä kanava ulkomaailmaan.
Entäs kaikki musiikki ja elävä kuva. Tietokone on tämän talouden viihdekeskus.
Oisko elämä sitten vähän liian tylsää ja askeettista jos ei sais edes sitä?

Ajattelin vakavissani, että asuisin valtaosan kesästä siellä Parikkalan mökillä.
Se olisi täydellistä minulle ja koiralle.
Mutta puolison kannalta se on mahdoton ajatus. Siitä muodostuisi turhan pitkä työmatka päivittäin ajeltavaksi.

Miksi toiseen ihmiseen sitoutuminen tuntuu nyt niin isolta taakalta?
Eikö sen pitäisi nimenomaan olla helpottava tekijä elämässä.
Tuntuu, että kaikki ideat ja ratkaisut mitä keksin, ovat vain minua varten hyviä.

Kenties se johtuu siitä, että en jaksa rakastaa enää.
Tai ei. Sanotaan se toisin.
En jaksa kohdistaa rakkauttani enää. Riittäisi, että saisi kokea sen tunteen elämää ja luontoa kohtaan, ei enää ihmiselle omistautumista.
Rakkaus on väsyttänyt minut.
Se tuntuu lähinnä koukulta kylkiluiden alla.

Tiedän liian hyvin sen, ettei se tarjoa minulle takaisin sitä mitä eniten tarvitsen.